akan pitkae
vartalo ja haenen haeikaeisevaen kauniiksi kaeyneet, kalpeat kasvonsa, kun
haen, milloin kumartuen milloin ojentuen saepitteli neuloilla hihatonta
liiviae jollekin lihavahkolle, toeyhtoetukkaiselle, muhkearintaiselle ja
kasvoiltaan sangen arveluttavasti maalatulle naiselle. Kapteeni ehti
naehdae myoeskin Kertun keveaen punehtumisen, kun palvelustyttoe haenelle
hiljaa ilmotti tulijan. Mutta muuten ei Kerttu vaehimmaellaekaeaen
liikahduksella tai pienimmaellae paeaen kaeaennaehdyksellae osottanut aikovansa
heti jaettaeae puvun koettelemisen sikseen ja juosta kapteenin kaulaan. Ei.
Vaan kapteeni kaeskettiin viereiseen, pienempaeaen huoneeseen odottamaan,
ja Kerttu jatkoi saepittelemistae niinkuin ei mitaeaen olisi tapahtunut tai
niinkuin olisi pitaenyt tyoetaensae tuhat kertaa taerkeaempaenae kuin kapteenin
ilmestymistae haenen luoksensa monivuotisen poissaolon jaelkeen.

Sen pienen huoneen ovi ei ollut raollaan eikae kapteeni siis voinut ottaa
tarkempaa selkoa siitae mitae lajia naisia se Kertun puvuntilaaja
oikeastaan oli.

Sitae parempi tilaisuus haenen oli miettiae valmiiksi saarna, jolla aikoi
Kerttua tuliaisiksi laeksyttaeae. Saarna perustui kahteen ankaraan
kysymykseen: 1) Mistae syystae Kerttu oli muuttanut Kustaavan luota? 2)
Miksi oli ruvennut taemmoeisten ylellisyyspukujen valmistamiseen eikae
tyytynyt entiseen vaatimattomaan tehtaevaeaensae: paitojen ja alusvaatteiden
ompelemiseen?

Puolen tunnin odotusajan peraestae Kerttu naeyttaeytyi silmaenraepaeykseksi
ovella:

--Oo! Eikoe Hannes enaeae upseeri olekaan?--sanoi haen hirmuisesti
haemmaestyneenae, ikaeaenkuin ei olisi sitae jo tiennyt.

--Sulje ovi! sanoi kapteeni, merkitsevaesti kohauttaen silmaekulmiansa.

Mutta Kerttu nosti vaan hieman olkapaeitaensae osottaakseen ettei oven
sulkeminen kaeynyt oikein laatuun.

--Odota, kulta, minae tulen kohta, sanoi haen ja katosi taas puoleksi
tunniksi--vaehintaein puoleksi tunniksi--salihuoneeseen, jonne uusia
pukujen koettajia naeytti saapuneen.

Oli ilmeistae ettae Kerttu kopeili naeistae muka taerkeaen taerkeistae
tehtaevistaeaen, jotka estivaet haentae heti ottamasta vierastaan vastaan.

Ja erittaeinkin haemmaestytti kapteenia tuo haenen sanansa "kulta". Se oli
sanottu tavalla, jota haen olisi Kertulta vaehimmin odottanut. Siinae
tuntui selvaesti jotain ikaeaenkuin kokeneemman suhtautumista nuorempaan.
Tai ehkae jotakin vielae sitaekin arveluttavampaa.

"Odota, kulta, minae tulen kohta!"--niis