ohta suuresti ja sanoi:
--Taemmoeisiae miehiaepae minae juuri tarvitsinkin!
Ja otti kohta heidaet viereensae ja teki heidaet asiansa etuvartijoiksi ja
opetti heille kaikki mitae itse tiesi ja ymmaersi.
Ja pian he nousivat haenen sanoillansa puhumaan kansan keskuuteen ja
puhuivat yhtae voimallisesti kuin mustatukka.
Ja mustatukan asia, Hinkin sakin kaesiin tultuansa, alkoi levitae ennen
tuntemattomalla vauhdilla, ja taeytti pian koko kaupungin.
Mutta Hinkki itse kyllaestyi taehaenkin.
Tai oikeastaan naeki, ettae se, jota haen omenoita varastaakseen oli
olallensa nostanut, olikin haenen puustaan omenat syoenyt.
Rupesivat haenelle itsellensae kovin koppaviksi, kohta kun saivat kovan
paidan kaulaansa. (Hinkillae oli aina vaan pehmeae siniraitainen.)
Meni haen sentaeaen kerran heidaen lehteaensae katsomaan. Olisi luullut
menevaensae vaehaen niinkuin isaentaenae omaan taloonsa. Tuli sisaelle. Istuu
peltiseppae itse poeydaen aeaeressae, kirjojen takana suu tupessa. Hinkki
istuu sohvalle: ei suju puhe. Sanoo: Noh, mitenkaes hurisee?--Ei
hurisekkaan, vastaa saelli. Hinkki nousee koko seinaen ylettyvaeae
kirjahyllyae taehystelemaeaen. Katselee ainakin puolen tuntia: Ei vaan laehde
sanaa tuppisuulta saelliltae. Tulee toisia miehiae, aikovat istua punaselle
sohvalle, silloin saelli tiuskasee: Ei taessae ole koko maailman
kokouspaikka! Nousevat miehet ja puolta lyhempinae omaa pituuttansa
kyyroestaevaet ulos. Niiden joukossa Hinkki.
Toisia oli kaulusniekkoja sellaisia, ettei kadullakaan tunteneet.
--Maltas, saelli, ajatteli Hinkki.
Mutta ei Hinkki taetae tappiotaan sen syvemmaelti ottanut. Haen tiesi jo
ennestaeaen, ettae rahat aina tekevaet ihmisiae herroiksi, eikae se siis ollut
haenelle mitaeaen uutta. Haenen omat ajatuksensa ja tiedonhalunsa liikkuivat
jo kokonaan muualla.
Kun vaari kysyi, kuinka nyt olivat asiat, vastasi Hinkki:
--Odottakaa vaehaen.--Ja rupesi jotain ihmeellistae hommaamaan
polisikamarissa, joka siihen aikaan oli joutunut ryssien haltuun.
Ja vaari odotti tyynesti, sillae haen tiesi, ettae suuret tapaukset aina
pyoerivaet Hinkin ympaerillae, missae ikinae se liikkuukin.
Eikae mennytkaeaen monta aikaa, niin vaari jo taas sai naehdae ihmeitae.
Eraeaenae kauniina paeivaenae Hinkki ilmestyy haenen matalaan asuntoonsa niin
komeassa ja kiiltaevaessae puvussa, ettae ellei vaari olisi miestae kohta
Hinkiksi tuntenut olisi voinut luulla esivallan vihdoin loeytaeneen vanhan
Siperian-karkul
|