sia valokuvia Hanneksen entisistae upseeritovereista ja lisaeksi
Loviisan hankkimia valokuvia kaartin hienoimmista upseereista.

Avattuaan taemaen toisen albumin vieras katseli ensin vaehaen aikaa
upseereja, ja rupesi sitten--koska ei muuten voinut vaikutelmiaan
ilmaista--kasvojen elkeillae matkimaan mitae muka kukin noista
kaartinupseereista naeytti itsestaeaen ajattelevan, laittaen kasvonsa
milloin huolestuneen totisiksi, milloin ylpeydestae sameasilmaeisiksi,
milloin paisuvan mahtaviksi. Ja taemaen kaiken haen teki niin naekoeisesti,
niin hyvaentahtoisesti ja samalla kuitenkin niin hullunkurisesti, ettae
Kertun taeytyi paeaetaensae taakseen kallistaen yhtaemittaa raejaehtaeae
nauramaan: ne olivat juuri, juuri semmoisia kuin haen naeytti, ja
ikaeaenkuin vielae enemmaen semmoisia!

Mutta--voi kauhistusta,--kun kaikki oli siinae albumissa katsottu, haen
ottikin uudestaan esille sen toisen albumin! Jossa ei ollut muuta kuin
sukulaisia! Jos se noin ankarasti arvosteli paraatipuvussa olevia
kaartinupseereja, niin mitae se olikaan sanova siitae, mikae oli nyt
tuleva!

Kohta ensimaeisellae sivulla istui Frans kaikessa lihavuudessaan. Onneksi
ei sen kasvojen punaisuus eli oikeastaan sinipunaisuus, ainakin mitae
suureen nenaeaen tulee, voinut valokuvassa naekyae.

Eipae naurakaan. Paeinvastoin meni ajatuksiinsa ja hyvin totisena kauan
aikaa katseli, sitten rypisti silmaekulmansa, pani silmaet kiinni ja
painoi kolmella sormella nenaenjuurta aivankuin olisi tahtonut muistaa
missae ihmeessae haen oli ennen naehnyt samallaisen ihmisen. Sitten taas
katsoi kauan aikaa Franssia, ja aina vaan yhtae kiinteaesti. Vasta lopulla
tuli pieni hymy toiseen suupieleen.

Franssin jaelkeen seurasivat Franssin poikapuolet ja omat pojat, Haagert
nuoremman aliupseerin ja Vilhelm vanhemman aliupseerin puvussa, ja
viimeiksi Hinkki, josta oli valokuva ainoastaan poikavuosilta,
raitaisessa paidassa, tukka ikaeaenkuin vaekisin kammattuna, tupsuisena.
Ihmeellistae! juuri sitae Hinkkiae vaan pysaehtyikin katsomaan. Katseli
kauan. Nosti silmaensae Kerttuun ikaeaenkuin kysyaekseen oliko sukua,
naurahti ja sanoi:

--Niet?

Kerttu pudisti paeaetaensae ja vastasi:

--Niet.

Jonka jaelkeen se taas rupesi Hinkkiae katselemaan ja sanoi lopuksi
paeaetaensae ihastuksesta pudistaen:

--A harosh!

Eikae tahtonut malttaa luopua sitae katselemasta.

Seurasi sitten Kustaavan kuva vanhanajan myssy paeaessae.

Suurella kunnioituksella ja tarkkaavasti kats