iitae
tukemaan.

Itse haen ei minnekaeaen mennyt, sillae paeivaen kuluessa haen oli havainnut,
ettae minne ikinae haen meni, siellae mielet jo olivat kiihotetut haentae
vastaan, joten naeyttaeytymaettae pysyminen oli parempana takeena rauhasta
kuin sen puolesta tyoeskenteleminen.

Miehet olivat palanneet ilmottaen, ettae porvaristo oli pannut pystyyn
aseellisen suojeluskunnan estaemaeaen liikkeen pysaeyttaemistae. Ja kun
kapteeni sitten kuuli ensimaeisestae kahakasta vallankumouksellisten ja
taemaen suojeluskunnan vaelillae, keskeytti haen kaikki yritykset, ja
sulkeutui majaansa, kieltaeen ketaeaen puheillensa paeaestaemaestae.

Kaupungin asemakarttojako, linnotuksen piirustuksiako oli kapteenilla
poeydaellae edessaeaen? Ei. Haen oli taskustaan ottanut esille ainoastaan
pienen, 12 x 8 cm kokoisen kirjasen, jonka kannella seisoi: Les Maximes
d'Epictete. Siitae haen tuon tuostakin katseli punakynaellae merkittyjae
paikkoja, ja taas aina heitti kirjan takasin poeydaelle. Pelkkiae
jokapaeivaeisiae pikkusaeaentoejae, jotka haen muisti ulkoa! Kun haen ei
mitenkaeaen nyt voinut muistaa eraestae toista kirjaa, jota nyt juuri taetae
yoetae odottaessa olisi paljon enemmaen tarvinnut! Se oli se kirja, jota
Vasili oli muinoin haenelle lukenut, mutta haen ei silloin ollut
ymmaertaenyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut haenen
muistiinsa. Se oli jotenkin naein: "Ei mikaeaen ole epaeterveellisempaeae kuin
kristillinen saeaeli. _Taessae_ olla laeaekaerinae, _taessae_ olla heltymaetoen,
_taessae_ kaeyttaeae veistae--se on _meidaen_ tehtaevaemme, me olemme _siten_
filosoofeja!"--Sitae kirjaa haen nyt olisi tarvinnut, niin kipeaesti, niin
tuskaisesti tarvinnut! Se kirja oli taemmoeisiae hetkiae varten! Eikoe se
ollut jotain semmoista kuin Nitsh ... Nitsh... Mahdotonta muistaa ...
mahdotonta siis myoes pyytaeae keltaeaen. Ja saeaeli raateli mielin maeaerin
haenen sydaentaensae. Jo oli haen kuulevinaan tautivuoteella makaavien
ihmisten avuttomia haetaehuutoja, kun ensimaeiset pommit putosivat
raejaehtaeen kivimuureja vastaan... Jo oli haen naekevinaeaen, miten haedissaeaen
katuja pitkin juoksevat aeidit hakevat lapsiaan, miten palavien
rakennusten ylaekerroksista ihmiset heittaeytyvaet alas murhaavia
raudansirpaleita purkavien pommien keskelle!

Yoe teki armotta tuloansa. Vihreaen kelmeaellae taivaalla, puiden vaelissae,
naekyi ikkunasta jo kimalteleva taehti...

Sen naehtyaensae kapteeni muisti jonkun haemaeraen tuntee