eentunut. Mutta ettae he haeaedetyt olivat ja tuomiotansa odottivat, oli
kartanon herra vierasta vaekeae paikalle kuuluttanut heidaen eloansakin
kartanon vilja-aittoihin korjaamaan.
Ja koska poutaa oli kauan kestaenyt, ettae olki oli kuivaa, sanoivat
jotkut heistae: Mikae minun omaani on, sen minae vaikka tulella poltan.
Toiset sanoivat siihen: synti on jumalan viljaa polttaa. Mutta vielae
kolmannet sanoivat: emme ainoastaan viljaa polta, vaan kartanon poltamme
herroinensa paeivinensae, ettei Veneh'ojalle sitae haepeaeae ikinae tapahtuisi.
Ja taas lukivat toiset pipliasta: ei sinun pidae tappaman. Ja sanoivat
siihen: Jos me vielae haeneltae armoa rukoilemme ja uusiin kontrahteihin
suostumme, on haen meille viljammekin saeaestaevae. Mutta toiset sanoivat:
parempi olisi ihmisen maassa matona madella kuin kaksijalkaisena
polvillansa ryoemiae. Eivaetkae tienneet neuvoa, vaan niinkuin aina ennen,
milloin taemae kysymys oli veneh'ojalaisten eteen tullut, niin he nytkin
hajaantuivat kahteen joukkoon, vihaa toisiansa vastaan kantaen, ja sillae
vihallansa vielae tuhatkertaiseksi tuimentaen sitae haavaa, jonka heidaen
asuntojensa hajotus oli heille tuottanut.
Mutta heidaen parhaallansa riidellessae tuvan ovi aukesi, ja vaari astui
rauhaa toivottaen heidaen keskellaensae.
Ja kun he haentae tervehtineet ja puhutelleet olivat, sanoivat he
keskenaensae: Eikoe taemae ole se, joka muinoin kartanon-voudin otsaluun
sisaelle mursi? Kuulkaamme mitae haen sanoo.
Ja kertoivat haenelle asiansa, ja panivat haenen eteensae kysymyksen, oliko
vilja kartanon kaesistae vaekivalloin ryoestettaevae vai kartanon herralta
armoa anottava.
Mutta ettae vaari oli viimeiset voimansa tielle jaettaenyt, ei haen voinut
kuuluvaa sanaa suustansa saada. Ja nousi sauvansa nojassa ja kaeveli
hoippuen keskelle permantoa. Ja kun haen siihen asti tullut oli, ja he
aeaenettoeminae odottivat, viittasi haen kaedellaensae ikkunaan.
Mutta ikkunasta naekyi sininen korpi.
Niin he katsoivat toisiinsa ja vanhin heistae sanoi:
--Korpeen kaeskee.
Ja taas katsahtivat toisiinsa ja vakaasti nyykaeyttivaet paeaetaeaen. Sillae he
olivat jo kauan toimettomina olleet ja heidaen kaetensae syhyivaet kuokan
varteen paeaestae, eikae rauhaa ja vapautta heille kuitenkaan muu kuin korpi
tarjonnut.
Ja nousivat toimekkaina penkeiltaensae, reipastunut ilonilme kasvoissansa,
niinkuin vaikeassa asiassa paeaetoeksen tehtyaensae jo kohta olisivat muuton
touhuun saaneet kaesiksi
|