staan aivan loppumattomiin.

Vihdoin alkoi pitaeae niinkuin pieniae vaeliaikoja ja silloin aina hymyili
ajatuksissaan. Vaari huomasi siitae, ettae nyt se on vihdoin jotain taas
huvikseen keksinyt.

Ja aivan oikein.

Vielae yksi valssi, ja Hinkki nousi paeaettaevaesti vuoteelta ja meni suu
hymyssae ajurirenkien puolelle.

--No, ettehaen te sitae moehoemahaa vanginneetkaan!

--Ei meidaen pitaenytkaeaen, vaan lakkokomitean, vastasivat he haenelle.

Silloin Hinkki kysyi, eikoe lakkokomitea siis kaeskenyt vangita.

He vastasivat: siellae sanottiin, ei nyt ole semmoisiin aikaa, mutta
vartokaa kunnes kaesky tulee. Sitae me varromme.

--Ja voi teitae loeyhaepaeitae, sanoi Hinkki,--sillae kun lakko loppuu,
vangitsee moehoemaha teidaet, mutta nyt on teidaen vuoro vangita haenet.
Menkaeae siis polisikamariin ja pyytaekaeae oitis punanauhat kaesivarsiinne,
ja ottakaa mukaanne vielae kaksi miestae, joilla on punanauhat, ja tulkaa
viipymaettae taenne minun puheilleni. Saakos ihmisiae kepillae hutkia!

He tekivaet niinkuin Hinkki oli heidaen kaeskenyt ja tulivat haenen eteensae
nelin miehin, nauhat kaesivarsissa.

Kun nyt Frans tuli ulos, kaevelylle laehteaekseen, menivaet miehet haenen
luoksensa ja sanoivat niinkuin Hinkki oli heille opettanut:

--Lakkokomitea on meidaet laehettaenyt sinua polisikamariin tuomaan, koskas
olet heidaen kaeskyjaensae vastaan rikkonut.

Ja kun Frans kielsi heitae tottelemasta, rupesivat he haentae taluttamaan.

Mutta Hinkki itse istui ikkunassa ja katseli taetae menoa. Katseli ja
hykerteli mielihyvaestae kaesiaeaen. Niin kaey isaentien, kun kerran rengitkin
asettuvat esivallan istuimille!

Frans ei enaeae vastustellut. Mutta kun haen mahdottoman lihavuutensa
vuoksi saattoi ainoastaan hitaasti sipsutella eteenpaein, piteli kaksi
miehistae haentae kaesistae niinkuin rinkitanssissa, ja eteenpaein
kumartuneina vetivaet haentae peraessaeaen. Franssin nopeat ja lyhyet askeleet
toeksaehtelivaet Hinkin mielestae kovin hauskasti maahan, pullean ruumiin
ollessa nojallaan taapaein. Liikkumattomissa, tumman tiilen karvaisissa,
pitkaenenaeisissae kasvoissa ei naekynyt vaehintaekaeaen ulkonaista
rauhattomuuden merkkiae, vaan suuret silmaeluomet olivat paeinvastoin
painuneet vielae tavallistakin alemmas, joten olisi syrjaeinen luullut
haenen noeyraesti taipuneen kohtaloonsa. Mutta joka haenet tunsi--niinkuin
Hinkki--se tiesi, se melkein kuulemalla kuuli, kuinka Frans sisaessaeaen,
ruumiinsa puolijuoksussa