otain hyoetyae--kuten
kapteeni ilmeisesti odotti--niin kuinka silloin voi olla jumala,
ainakaan se jumala, josta Allianssitalolla saarnattiin! Kerttu siis
kokosi lapsensa, puki nekin pyhaevaatteisiin, hajotti tyttoejen tukat,
varusti tummilla ruseteilla ja laeksi.

Haenen kirkkokuntaansa kuului paljon paeaekaupungin ylimystoeae, joka siellae
vietti hartaushetkiaensae ihmeellisessae laeheisyydessae, milteipae
yhdenvertaisuudessa ei ainoastaan puotipalvelijain, ompelijain ynnae
muiden sellaisten keskisaeaetylaeisten, vaan nikkarien, raeaetaelien, jopa
vielaekin alempien kanssa, jotka vaan edes johonkin maeaerin siistissae
vaatteissa pystyivaet esiintymaeaen, ja tukkaansa silittaeae osasivat. Taestae
kiitollisina naemae istuivat takapenkeillaensae hiljaisina ja juhlallisina
katuen viikon syntejaeaen ja samalla vaarinottaen ja pannen muistiin
ylhaeisten tapoja, seuratakseen sitten niitae sekae kotona ettae ulkona.

Sen jaelkeen kuin kapteeni oli ehdottomasti kieltaenyt Kertun palvelemasta
piikana sivistyneiden luona, ei ollut Kertullakaan ollut mitaeaen muuta
niin sopivaa paikkaa, missae olisi saanut olla sivistyneiden vaelittoemaessae
laeheisyydessae, kuin taemae Allianssikirkko. Haenen tavallinen paikkansa
siellae oli melkein ensimaeisillae penkeillae, missae haen useimmiten istui
eraeaen hienon vapaaherrattaren vieressae, ja oli heillae taemaen kanssa
muodostunut aluksi vaan ihmeellinen kirkkotuttavuus: vapaaherrattarella
ei tavallisesti ollut mukanaan mitaeaen virsikirjaa ja Kerttu senvuoksi
tarjoutui aina pitaemaeaen omaansa myoeskin haenen edessaeaen. Kerttu ihaili
rajattomasti vapaaherrattaren hienoa olentoa ja koetti sentaehden itse
puolestaankin olla taelle niinpaljon kuin mahdollista mieliksi
kaeytoeksensae hienoudessa ja arvokkuudessa. Haenessae oli jokainen hermo
jaennityksissae, kun haen virsikirjaa piteli. Vapaaherratar ihastuikin
Kerttuun ja vihdoin meni tuttavuus niin pitkaelle, ettae se kutsui Kertun
luoksensa yksityisille hartaushetkille. Siellae Kerttu kaeskettiin muiden
vieraiden mukana yhteisen teepoeydaen aeaereen, ja paroni ja aatelisnaiset
puhuivat haenen kanssaan aivankuin vertaiselleen. Naemae olivat olleet
Kertun elaemaen juhlahetkiae. Sillae haen ihaili hienoa vaekeae eikae tainnut
sille mitaeaen. Vielaepae ihaili heitae Hanneksen itsensae taehden, sillae
kaikista Hanneksen puheista, kauluksettomuuteen taipumuksista ja
vallankumouksista huolimatta Kerttu vainusi selvaesti, ettae haenen
ihanteenan