a vuoden peraestae. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielae
pitkaelti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsaein takaa; miksi
ei olisi Kerttu unohtanut, kun haen vuoden mittaan joka paeivae naeki
Hanneksen.

Olivat kaikki haemmaestyneet Hanneksen komeutta, kun haen ensi kertaa
Keisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I
komppanian ensimaeisen plutonan miehenae, pitkaessae harmaassa sinellissae,
pajunetti vyoellae, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltaevinae,
kokardilakki vaehaen kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Haenet naehtyaeaen ei
kukaan olisi enaeae tahtonut naehdae haentae muuna kuin sotilaana. Oli kuin
luotu siksi. Sitae varten haenen kokonsa, sitae varten haenen rehellisesti
raepyttelevaet silmaensae, sitae varten haenen jaeykkae niskansa ja suora
ryhtinsae, sitae varten haenen voimansa. Se kaikki mikae oli haenelle
sivilinae ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa naeytti nostavan haenet
kunniaan ja arvoon.

Haemmaestyivaet ja ihastuivat kaikki.

Yksin vaarikin kallisti paeaetaensae toiselle puolelle Hannesta
katsellessaan.

Kustaavankin totisissa kasvoissa kaevaesi hymaehdys vuosimaeaerien takaa,
sillae ei kukaan muistanut haenen sitae ennen hymyilleen.

Ja Franssilta paeaesi hieno, kateellinen aelaehdys. Haen oli aikoinaan
vaivoin saanut Kustaavan myoentymaeaen kouluuttamisasiaan. Nyt oli haenen
oma Hinkkinsae ties millae merillae, mutta Kustaavan Hannesta odotteli
junkkarikoulu, sapelit ja kilisevaet kannukset.

Minae myoes! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi,
menkoeoen kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin
miksei minunkin. Taestae Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillae
kertaa vielae mitaeaen, sillae kun haen vei molemmat poikansa tarjolle,
vaadittiin mainetodistuksia, ja ne naehtyae luvattiin ottaa vasta poikien
taeysi-ikaeisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enaeae mitaeaen mustaa
ollut. Ja niin pojat jaeivaet toistaiseksi edelleen isaensae
ajurinrengeiksi.

Sen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona
kaevi, erittaein Napoleonin sotahistoriaan paeaepainoa pannen. Oikasi haen
sentaeaen laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen
pienellae kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llae.

Vaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikae pienet j:t, ei laskut
eikae Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhae
ankarampien kaeyttaeytym