an anastusta ja pakottaessanne
kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen
orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttaejae!

Nyt naeytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jaelleen lempeaemmiksi.
Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhae
vallalla. Hannes tunsi yhae enemmaen pienenevaensae haenen edessaeaen. Natalja
Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen haenen kasvoihinsa Hannes
haemmaestyen tarkkasi niiden piirteitae. Mistae olikaan Natalja
Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenaen
ja silmaekulmien yhtymaekohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut
haenen ylpeaesti kaareutuvaa aatelisnenaeaensae? Kuinka oli kaeynyt, ettae se
sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielae aeskettaein
uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jaettilaeiseksi haenen
eteensae ja kohta kokonaan hallitsi haentae?

--Ainoastaan teidaen hirmuinen tietaemaettoemyytenne, herra luutnantti, voi
suoda teille jotain puolustusta. Minae naeen, ettae tekin olette nousukas,
niinkuin enimmaet teidaen kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen
ja orjiksi kasvaneen tyoevaeen lapsia, siksi itsekin olette voinut
rahapalkasta myydae omantuntonne ja toimintavapautenne.

Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmaet alkoivat
saekenoeidae, sanat hehkuivat kuin maanalaisen paetsin purkausta.

Hannes kalpenemistaan kalpeni.

--Voi teitae raukkoja, jotka porttoloita muka haevitaette ja huomenna
juoksette komennosta ihmisiae tappamaan! Voi teitae viheliaeisiae, jotka
viekkaudella ja vaekivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymaeaen
pyhaet tyoevoimansa ja pyhaet ruumiinsa teidaen oikkujenne palvelemiseen!
Voi teitae elaemaen sammuttajia, voi teitae laulun ja runouden tukahuttajia,
voi teitae vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitae kuolleiden kylien
ja maetien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta
laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitae vapauden haevittaejiae! Voi teitae
maessaeaejiae kuolleen elaemaen haudalla! Voi teitae...

Natalja Feodorovna olisi sanonut vielaekin enemmaen, mutta nyt kuului
koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin paeissaeaen, avasi oven
lupaa odottamatta. Haenen jaelessaeaen tulivat sisaelle myoes Boris
Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.

--Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmaekulmansa hullunkurisen
korkealle, ollen haemmaestyvinaeaen niinkuin muka tahtoma