saroita. Sateen ja tuulen kohinalta aniharvoin kuului kadulta
rattaiden raeminaeae ja kavioiden kopsetta, mutta aina ajoivat ohitse.

Hannes ei ollut tyytyvaeinen taehaen naein jaerjestettyyn kohtaukseen. Haen
tuskaili ja nousi tuon tuostakin kaedet taskuissa kaevelemaeaen edestakasin
nurkasta nurkkaan. Haen liikkui nopeasti ja silmaet vilkkuivat
kiukkuisesti sivuille:

"Ettae ne saattoivatkin panna naein varomattomasti toimeen yhtymiae! Eivaet
lainkaan ottaneet lukuun ettae toinen on upseeri ja siis tuhat kertaa
aremmassa asemassa kuin he kaikki yhteensae."

Tuuli yhae yltyi ja sen puuskat jyskyttivaet ikkunoita.

Hannes pysaehtyi aekkiae:

"Pelkaeaenkoe minae"? haen ajatteli ja alkoi tehdae itselleen tiliae siitae
ihmeellisestae tunteesta, joka saattoi haentae taellae hetkellae levottomaksi.

Taehaen asti haen oli, muodollisesti vallankumouksellisiin kuulumatta,
ainoastaan kirjojensa aeaeressae vallankumousta suunnitellut, mutta nyt haen
odotteli henkiloeae, joka oli vallankumouksellisten puolesta ottava
haeneltae sitoumuksen ja antava haenelle aktiivisen toimen. Ehkae maeaeraeaevaet
he haenelle koetehtaevaeksi sellaisen murhan suorittamisen, johon haenellae
on upseerina parempi tilaisuus kuin muilla. Sen he tekevaet, siitae haen
oli varma. Sitaekoe haen pelkaesi?

Ei. Ei haen sitae pelaennyt. Inhosi yksityismurhia, mutta ei pelaennyt. Jos
asia vaati oli haen valmis kaikkeen.

Mutta taessae tuulen ulvonnassa oli jotakin--. Kuinka lapsellista ja
sittenkin kuinka voittamatonta! Aeiti oli ukkosen kaeydessae aina sanonut:
se on Herran voima, onko Hanneksella syntiae sydaemmellae? Ja Hannes oli
uskollisesti aina miettinyt oliko haenellae syntiae sydaemmellae, ollakseen
valmis astumaan iankaikkisen tuomarin eteen, jos salama haenet tappaa.
Vaikka haen mieheksi tultuaan oli aikaa sitten vapautunut uskosta
sellaiseen ukkospilvissae elaevaeaen jumalaan,--vaikka haen varmaan muisti
jossain tieteellisessae teoksessa lukeneensa, ettae kaikkein alkuperaeisin
ja raain jumaluuden kaesite oli kansoissa syntynyt pelon ja erittaeinkin
luonnonvoimain pelon tunteesta, heraesi haenessae vastoin haenen
tahtoansakin aina sama lapsellinen tunnelma jokakerta kuin jokin
luonnonvoima naeytti mahtiansa. Niinpae nytkin: myrskyn kauheat
jyskytykset asettivat haenen tahtomattansa tuon murhakysymyksen
lapsuudenaikuisen jumalantunnelman rinnalle, ja joka kerta kuin
tuulispaeae vavahutteli seiniae haen aina uudestaan ja uudestaan kuuli
aeitins