pausasian! Jos niin, niin
lopputilinsae ei voinut olla muu kuin hirttaeytyminen.

Mutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus:

--Kuule, et suinkaan sinae vaan suuttunut?

Ja Vasili tunsi kuinka Hanneksen laemmin sydaen kiehtoi haenet aivan kuin
lapsen aeidinsyliin.

Heistae oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystaevykset. Vasilia
oli vastustamattomasti vetaenyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen
harvasanainen, moeraehtelevae miehekkyys, sitten haenen ehdottoman luja
toveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltaevae sekotus
haemmaestyttaevaestae voimasta ja samalla laempimaestae sydaemmestae. "Kuule, et
suinkaan sinae vaan suuttunut"--ne sanat vetivaet Vasilin
itsensaehalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin vaekevae kaesi vetaeae
hukkuvan suosta. Ja silmaet taeynnaensae kyyneleitae Vasili katsahti
Hannekseen.--Mikae ihmeellinen mies! ajatteli haen naehdessaeaen
huolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla.--Ei voi tuskatta
naehdae kyyneleitae, vapisee toverin puolesta, jos naekee taemaen kaesittelevaen
varomattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessae on _asia_, ei
epaeile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi!
Nukkuu Nietzscheae luettaissa, ja kuitenkin juuri haen yksin on oikea
yli-ihminen. Sillae viisas ja voimakas oli ollut tuo genevelaeinen
juutalaistoveri, taetaekin vielae voimakkaampi se kaunopuheinen insinoeoeri,
mutta mitaeaen yli-ihmisiae ne eivaet olleet kumpikaan. Heitae tuhat kertaa
voimakkaampi oli taemae suomalainen, jolla oli ikaeaenkuin toisena luontona
pettaemaetoen kyky erottaa toisistaan asia ja persona, jaerki ja tunne,--tuo
ihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kaerpaeistaekaeaen, mutta asian
vuoksi upotti vaikka puolet maailmaa,--jonka luona oleminen sentaehden
yhtaikaa sekae pelotti ettae tuntui turvallisen laempimaeltae. Pelotti haenen
luonansa ikaeaenkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden
tyoemiesten rintamassa kulkeva, maan pimeaestae sydaemmestae nouseva
hirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketaeaen
saeaestaevae, ei ystaevaeae ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyoevae
murskaksi kaikki mikae sen tielle asettuu. Laemmitti haenen luonaan taas se
uskollinen toveruus ja turva, joka haenestae huokui taemaen kumouksellisen
voiman rinnalla, jokin siitae riippumaton, siitae tietaemaetoenkin
sivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt
ulkoapaein, aivankuin va