t keskinaeistae siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.

Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin haenelle yhtaikaa
kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: taeaellae ei asu mitaeaen sellaista;
toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivaet olleet ehtineet sopia
yhteisestae valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minae odotan.

--Taeaellae ei ole teitae varten mitaeaen sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni
kaunis pieni nainen huomauttaa.

Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan
ulos-kaeskyae tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan haenelle tuolia,
ilmestyi Natalja Feodorovna esille.

Sekae iloisesti ettae nuhtelevasti haen sanoi kohta:

--Ivan Ivanovitsh, enkoe kieltaenyt teitae?!

Muut asukkaat vetaeytyivaet nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.

Natalja Feodorovna vei Hanneksen pimeaestae eteisestae pieneen kyoekkiin,
joka samalla oli haenen oma olinpaikkansa.

Taeaellae he, istuen toinen pienen kirstun paeaellae ja toinen selaettoemaellae
tuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja
kurssilaisnaisten elaemaestae. Sillae niin paljon kuin Hannes aikoikin vielae
kysellae niitae samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli haenen
luonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidaen hilpeaein saeestaejaeinsae
elaemaestae ja suhteesta porttoloihin haenelle melkein yhtae taerkeae.

--Hyvae. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota
varten haen nyt lukee, ottaa haen tytoen kyllae vaimoksensa ja omistaa
lapset. Mutta jollei luvut onnistu?

--Heillae tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna.

--Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestae kohottautuen ja
rehellisesti raepyttaeen silmiaensae.

--Se on kyllae mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja
Feodorovna alakuloisesti. Ja ikaeaenkuin puolustaakseen niitae raukkoja,
joita haen taeaellae naehtaevaesti aeidillisesti hoiti, kyoekistaensae ruokkien,
koetti haen ihmettelevaelle Ivan Ivanovitshille selittaeae:

--Teidaen taeytyy ymmaertaeae, etteivaet he ajattele tulevaisuuttansa minkaeaen
viransaannin muodossa, vaan he elaevaet kaikki pikaisen ja taeydellisen
olojen mullistuksen toivossa.

--Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat!

Natalja Feodorovna huokasi raskaasti:

--Taeytyyhaen kahleissakin ollen _jotain_ tehdae. Ei, Ivan Ivanovitsh,
jaettaekaeaemme taemae asia. Siihen minun sydaemmeni vielae kerran pakahtuu. En
kestae.

Nyt rupesi H