ja se kiikkuu, semmenkin jos on pussissa liian
vaehaen kivipainoa. Haa! oletteko naehnyt taetae leikkiae, te saatanat?
(Ravistaa Anttonia kauluksesta) Oletko naehnyt? Te kiusan henget, te
saatatte mun riivioeoen, etten enaeaen huomaa mitae teen ja lausun.
(Ravistaa Aristarkusta kauluksesta) Oletko naehnyt taetae leikkiae, sinae
peikko? Oletko naehnyt taetae? (Ravistaa Tommia) Oletko naehnyt taetae? Sano
sano, sinae onneton.

TOMMI. Olen olen, ja vielae hullumpaakin, herra kapteeni, jaa monin
kerroin hullumpaa, niinkuin koska aukenee pussin-suu ja poikaset ryoemii
rannoille. Silloinpa taeydet kaesissaes; sae haetaeilet ja keikahtelet,
keikahtelet etkae tiedae mihen ensin kaeaennyt. (Patrik astuu muutaman
askeleen takaperin hoipertellen ja katsoen vissisti Tommia kohden)

PATRIK. (Eriks.) Jassoo! (Aeaeneensae) Tule taennen, Tommi. (Tommi laehenee
haentae) Kukas minae olen?

TOMMI. Kuninkaan kapteeni ja sankari. (Eriks.) Olinpa liian rohkea.

PATRIK. Kukas sinae olet?

TOMMI. Herra kapteenin mies. Kaeskekaeaet minua tuleen, minae menen; se on
velvollisuuteni.

PATRIK. Mutta katsos, jos mielit kaeydae liian pitkaelle sukkeluuksines,
niin voinpa minaekin sanoa jotain puolestani. Tiedaetkoes mitae taidan
tehdae?

TOMMI. Taidattepa asettaa minun alas maahan suoraksi kuin ranka ja
kaeskeae Bonifaciuksen loeylyttaemaeaen oikein sakramenskatusti.

PATRIK. Jaa-ah, sen minae taidan. Kaey nyt riviis taas ja kiitae onneas,
paeaestyaesi naein. (Erikseen ja kaeyskellen edestakaisin hoipertellen)
"Koska pussin-suu aukenee"... Hmm! "Poikaset rannoilla ryoemii." Hajdja!
(Aeaeneensae) Saattakaat paikalla Mestari Bonifacius taenne. Nyt ei auta.

TOMMI. Herra! taessae naeette viheliaeisen vikkeloeitsijaen, oikein saksan
vizailijan, joka taasen haevetae saa. Niinpae kaey.--Jo vuosia sitten tein
mae paeaetoeksen, poisheittaeae kaikki kokkapuheet, mutta enpae mieletoen
seisnyt siinae, ja sentaehden seison nyt taessae syllaen pitkaellae nenaellae.
Sillae se, joka taeaellae itseaensae edes johonkin maeaerin viisaasti kaeyttaeae
tahtoo, se olkoon aina mykkae, karmea ja kylmae kuin rautvuori, mutta voi
sitae, joka lyoe itsensae vizsailemaan, se olkoon varmaa kerran joutuvansa
narriksi kuin Tommi nyt. Me luisahdamme niin pian yli rajan; sillae
kiitos kiihoittaa omaa-rakkautta, joka taasen pimittaeae jaerjen
kirkkaan loimon kuin musta sauvu paeivaen valon; mies rynkaeae esiin
itsetyytyvaeisyydestae liekehtivaellae katsannolla tietaemaettae e