.--Miksi varrotaan minua taessae?

ELIAS. Mitae! Tiedaettehaen nuoren Leon taenaepaenae laehtevaen iaeksi
Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setaensae turhan maatilan
perilliseksi.

ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millae naamalla naekyy haen
laehtevaen?

ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytae.--Haenellae on
piljetti hoeyrylaivaan, joka laehtee taenae iltana Helsingistae Englantiin,
siitae Amerikkaan; ja hetken paeaestae siirtyy meistae tuo hyvae ja korea
Leomme, poistuu kaeaerittynae savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen,
joka joutui meille kerran piennae orpona, mutta kohosi taessae pian
koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt haen poistuu; ja sureehan sydaemmemme
tuosta, herra.

ANTON. Mitae sanoo Liina?

ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti haen Leostamme ennen oikein
armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emaentae hieman kuni
kylmentynyt haeneen naeinae viimeisinae aikoina. Miksi? Tuota en ymmaerrae.
Mutta minaehaen toista toivoin. Heistae olis pitaenyt tuleman oivallinen
pari.

ANTON. Mitae sanot?

ELIAS. Eikoe olis tuo kaeynyt paeisin?

ANTON. Sinae koelli, onhan poika haenen kasvatteensa.

ELIAS. Sitae enemmin heillae syytae kuherrukseen. Tosin on nyt tyttoe
hieman aikavampi, mutta se ei mitaeaen meriteeraa. Kahdeksan ja
kaksikymmentae on haen, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen
alas. Mutta poika pilttari on juuri naeinae paeivinae taeysi-ikaeinen mies.
Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli haen taloon ja,
muistanhan vielae, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan,
pahanen. Mutta eipae haen siinae kauan seisonut; tulihan rouva itse ja
otti haenestae kyllae aeidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja
haudassa lepaesi leskirouva, Leon kelpo elatus-aeiti. Mutta kuinka kaevi
kuitenkin? Mutta kas, kuinka kaevi! Astuihan silloin tytaer nummeroon, ja
kasvatti ja koulutti pojasta miehen.

ANTON. Niin teki haen. Ja naisko haen nyt koulupoikansa, haen,
korskeudessa verraton?

ELIAS. Ja heistae tulis kuitenkin kelvollinen pari.

ANTON. Haa! taemae nainen kantaa paeaetaensae korkealla, katsahtaen
taemaenaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja haenkoe taeaellae kantamaan vaimon
taakkoja? Ja loeytyisikoe haenen ylpeaessae povessansa edes kipenaeaekaeaen
kohden poika-tellukkoja taeaellae?

ELIAS. Ei yhtaeaen, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon poeyhkeaen
prinsessan taehden.

ANTON. Mitae, mitae jaarittelet sina