se merkki.

LIINA. Mitae haevytoentae ilvettae on taemae?

ANTON. Se oli vaehaen rakkauden poellytystae.

LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettaenyt, ilkeaesti pettaenyt!

ANTON. Jumal' avita, minae kuulin ja naein! Haen tunnusti juuri taessae
taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta haen sen manasi
rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttaes; sillae
kylmyyden naamarin alla te kaetkitte yhae suloisen helteenne molemmat.
Mutta niin haen manasi, ja minae, seisoen tuolla sireenipensaalla, minae
ilahduin kovin, tietaeen sinunkin tuskas, ja kaevin mielestaeni
viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpae onnestas huomaten,
mikae epeli haen on: se epeli, josta paeaesten on paras. Lyoedae hattuni alas
maahan! Naeithaen sinae?

LEO. Mitae naein, mitae kuulin minae? Oi haemmensihaen taemae teidaen raaka,
hullu leikkinne meidaen naekoemme, kaiken meidaen mielemme!

ANTON. Mitae? Sinae puolustat haentae vielae ja ehkae lemmitkin haentae vielae
tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtaeaen naerkkiae miestae siinae, ei yhtaeaen. Ja
minae kun luulin tuon salaisen pihinaen jo rykaeyneen tuhkaan ja poellyyn.
(Erikseen) Mutta nythaen otti se, tiedaen minae, oikein pyoerryttaevaen
vauhdin. (Aeaeneensae) Toki temppu on tehty ja nyt heitaen teidaet
katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvaesti, poika! Matti
loeylyttaekoeoen sinun hoeyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani
takaisin taas, enkoehaen naee taessae hieman lauhkeampaa leikkiae? Hmmh!
(Menee vasemmalle perille. Aeaenettoemyyttae. Leo ja Liina seisovat
haemmaestyneinae, tuskallisina.)

LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!

LIINA. (Erikseen) Ah, missae olen? Mikae myrskyn vihainen kierros toi
minun taenne?

LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sae pettaejae vai houriiko jo vanha aivos?
Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.

LIINA. (Kiivaudella) Te herjaet, mitae pilkkaa, mitae haevytoentae ilvettae,
teidaen molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinae kiittaemaetoen villi, joka
juuri eron hetkellae kumoat yloes-alaisin kaikki, kuin tahtoisit taeaeltae
myoetaesi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo
sinulle annoin, sinulle, hurja henki!

LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitoen tunnustus. Mun taeytyy se
tehdae, seisoisinpa muutoin teidaen muistossanne kummallisena peikkona,
jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni taestae
teidaen uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taak