ois jo teeskelys ja ilve. (Laehenee haentae noeyraellae muodolla.)
Sille perustalle, jonka te itse juuri aesken laskitte meille etehemme,
tahdomme nyt rakentaa. Sentaehden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi
unohtakaa se kiivauteni tyoe, jonka osoitin teitae kohtaan taessae
vimmoissani, minae vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!

ANTON. Niin, niin, sinae hattara, loeithaen paeaestaeni hatun ja annoit
minulle melkein laillisen puustin.

LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!

LEO. (Polvillaan myoes) Minae liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja
suokaa meille siunauksenne!

ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitae riivattuja?

ANTON. Yloes, lapset, yloes! Muutoin vuotavat mun silmaeni vesihelmet ja
juuri teidaen taehtenne. (Nostaa heidaet yloes ja syleilee.) No iskekaeaet,
iskekaeaet paeaenne yhteen ja olkaat onnelliset!

ELIAS. (Aeaeneensae) Mitae?

ANTON. Onnelliset aina!

LIINA. Teitae, eno, onnestamme kiitaemme!

LEO. Teitaehaen kiitaemme!

ANTON. Eliasta myoes. Totisesti! Ja sentaehden nyt hurraa, Elias, hurraa!

ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa!
(Kuuluu vihellystae ja tavallinen kolina ja huohotus hoeyryvaunujen
laehteissae.) Ja mene, mene tiehes, sinae musta sonni! Jaeljellaehaen seisoo
mies ja omanamme aina. Ah, haen unohti, poikanen, koreasti laehtoehetken,
syleillessaeaen meidaen nuorta emaentaeaemme. No siihen hurratkaamme,
hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)

[1867]

ALMA

HENKILOeT:

ELINA.
ALMA, haenen tyttaerensae.
MAURA.
KASPER, Alman isoisae.
CONON.

Avara sali vanhanaikasilla huonekaluilla; ovi perillae ja kummallakin
sivulla. Vasemman oven kynnyksellae seisoo Elina, katsahdellen kohden
avonaista ovea perillae, josta Alma, kaesi otsalla ja kovin aattelevana,
astuu sisaeaen.

ELINA. (Erikseen) Tuossa astelee haen, toki toisialla
Haenen aatoksensa haaveksien kaeyvaet.
(Aeaeneensae) Alma, missae loukos olet aikaellut
Taemaen ehtopaeivaen seurastani kaukan?

ALMA. Tuolla partahalla polveilevan virran
Olen illan kuluessa viipynyt.

ELINA. Onpa tosin kaunis taemae ilta.

ALMA. Kirkkahaana kiirii aurinkoinen laenteen.

ELINA. Kirkkahaana mieles kuitenkan ei paista.
Miks noin synkeaesti katsahtelee silmaes?

ALMA. (Kohottaen rintaansa ja ottaen paeaellensae uljaamman muodon)
Katsantomme usein hetkes vaihettelee;
Mutta raittiina ja vapaana mae seison:
Sointuenpa veri suonissani virtaa