ieheen.

KASPER. Himostunut toiseen mieheen? Kirkas tuli!
Pitaeaekoe siis haenen sydaemmensae kaeymaen
Vaekivalloin meistae pois ja vierauman?
He mun kalleutein veisit? Kilianko
Haentae kiemailisi haenen sydaemmensae
Hempuna ja kateheena valtijaana?
Mene hiiteen maalinkeines, toehertaejae!

CONON. Mitae hulluttelet, sinae ukko?

KASPER. Vaiti sinae!--Mutta kas jos haentae lemmit,
Tyttaereni, ja haen tehdae voi sun onnes,
Niin ei mailman aarteet kaeykoeoet siinae tielles.
Ota haen sun kullaksesi, jalo miesi,
Mutta maalaa tuohon seinaeaen yksi kuva,
Kesae-illan kukkasniitulle sae maalaa
Eraes impi aatoksissaan, jonka muoto,
Juhlallinen, kunnioitustamme vaatii,
Mutta jonka silmaen lempee riutumus
Lausuu, ettae viimein toki perintoemme
Onpi ilon ilta rauhan satamassa.
Maalaa taemae, mutta samaan tauluun kohta
Immen taivallinen kasvattaja maalaa,
Vaimo, kasvot kirkkaan kelmeyden loistees.
Tarkasti ja vakavasti katsahtaa haen,
Kuitenk' huomaa ihanilla huulillansa
Myhaeilys tuo salanen ja laupeas
Ja tuo kasvohilla puhdas gloria.
Haa, mun veljein! katso tuossa mikae taulu
Verraton, ha haa! Mut ettes naura mulle?

CONON. Enpae juuri vaihka viehkeileekin mieles
Kuni hiljan rakastuneen nuorukaisen.

KASPER. Nuori olen uudestaan. Nuo kaksi taehtee,
Taehtee kultahista taeaellae naisten joukos
Ovat kirkastaneet vanhuuteni paeivaet.
Onnellinen sinae, joka immen lemmen
Saavutat ja elos valkeudeks viet!
Mutta ken on miesi? Lieko Kilian?
Jumal' avita! sen soisin ennen kaikist.
Toki tulkoonpa jo siitae vissi tieto;
Varro hieman, aeitin luoksi tahdon kaeydae.--
Totta kaiketi myoes haelle ilmi-annan
Heti yksin tein tuon sanomasi armaan,
Ettae meri meille takasin taas antoi
Leonardin ilosen?

CONON. Tee se, mutta kaetke asja neitoselta
Vielae hetki tuonnemmaksi.

KASPER. Niinkuin tahdot.
Mutta iloitseepa sanomasta aeiti;
Onhan sydaemmensae lemmen-aarniosta
Virtanut myoes poikaiselle taeaellae runsin,
Vaihkei piehtaroinnut nalliainen koskaan
Haenen helmalapsenansa. Pentuksipa
Isaens emoselle hellaelle haen joutui
Koska Tuoni ensimmaeisen miniaeni
Aeiti-poven paadutti, ja kaksi pientae
Kuikuttelit, kantajaansa kaivatessa.
Mutta ilmestyipae sillon aeiti toinen
Heille armastelijaksi, aeiti vieras,
Jonka moista paeivaen taehti ei viel naehnyt.
Niin, mun toverini.--Mutta riemu nousee
Huoneesemme taenae iltan! Varro hetki,
Kaeynpae hieman tirkistaemaeaen Kilianis
Esi-ajan kurkistimeen. (Menee vasemm