ka. Ja mitae nyt
teille tunnustan, sen sai haen, arvoisa enonne, aesken ulos mun surevasta
sydaemmestaeni, ja salaisuutena sen annoin haenelle; mutta ah! sen ehdon
unohti haen. En tiedae muusta. Minae vannon. Mutta kaikki tahdon
tunnustaa.

LIINA. (Erikseen) Mitae mielii haen tunnustaa? (Istuu penkille.)

LEO. Oi, taemae hurja kohtaus, jolla haen oli jo meitae villitae, on,
kummakseni kyllae, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut
olentoni teraekseen taessae teidaen edessaenne. Ja viskaisen ulos povestani
tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; haen kerran leimahtaa, jylisee ja
huojennettuna naein jatkaa tiensae pois maailmojen aeaeriin. Niin minaekin
nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevae impi, minae lemmin teitae, lemmin
nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minae kiroon
suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydaemmeni ei huoli huulteni
tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Taemaen
salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani haen ystaevaellisellae
vikkelyydellae sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis
tietaekaeae: kaun olen teitae lempinyt ja lemmin vielae; mutta, ihanin
neito, aelkaeae vihastuko; nythaen laehden teistae iaeksi pois. Minae lemmin;
ja mitae taidan tehdae? (Aeaenettoemyys.)

LIINA. (Nousee kiivaasti yloes.) Mitae taidat, sen huomaan nyt. Sinae
uskallat tehdae taemaen tunnustuksen!

LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi.--Mutta sanoohan
toki tarina, ettae kerran laakson kaino kukkanen taeaellae lemmistyi
korkeuden taehteen.

LIINA. Haa, mitae korkeutta tarkoitan minae? Muista, ettae olen sinun
kasvattanut.

LEO. Mutta ettehaen...

LIINA. Vaiti!--Ja muistele vielae vuosia vaelillaemme ja anna iaelle
kunniansa.

LEO. Oi te armas! Siitaehaen kaey lempeni aina juhlaisessa,
haemaeraen-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen
kaksois-sisar.

LIINA. (Hetken aeaenetoennae.) Mitae haastelet sinae? Pois!

LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis haen on taessae
vihassansa!

LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!

LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!

LIINA. (Kuin havaten) No'o, sinae viivyt vielae?

LEO. Mihin on siis mentaevaeni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun
hetken paeaestae laehdettaevae.

LIINA. Ja viivyt kuitenkin.

LEO. Vartoen teidaen silmaestaenne liepeaempaeae eron katsantoa.

LIINA. Silmaessaehaen sydaemmen aatos.

LEO. Oi kylmae laehtoelause! (Hoeyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minu