immen lemmestae. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos
nurja, mieletoen ja halpa, mene kauas, kaetke itses vuorten alle! Ja haen
... haen poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo
oikealle.) Tuolla kallion kiireellae haen seisoo, hoikka nuorukainen, ja
haenen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellae. (Katoo
vaeikkyen pois oikealle.--Anton tulee vasemmalta)

ANTON. (Yksin) Haen matkustaa meistae pois, haen muuttaa perin maapallomme
selkaekilvelle, asumaan ikaensae meidaen antipodinamme, kurja. Kiusallinen
kohtalo! Sonnipaeiset koenit taeaellae samoilkoot ympaeri, vaan aelkoeoet
tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydaen
kuin karhunpenikka, olisi pitaenyt maailmoja marssiman ja keihaeitae
murskaileman taeaellae. Mutta Leoni laehetaen vallan vastakynsin ulos
hurjille retkille. Tunnenpa haenen ja pidaen haenestae kuin omasta
pojastani. Mistae saan enaeaen metsaetoverin niin hauskan, tarkkamielisen
ja urhean kuin haen? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystaevaeae
taeaellae seisomaan antura vasten anturaa! Vaeaerin tehty, jyrkaesti vaeaerin.
--Mutta asialla on toki painonsa. Mikae perusta on pojalla taessae?
Ainoastaan tuo kurja hyvae sydaemmensae, joka ei koskaan ollutkaan taeaellae
rikkauden kone, vaan pikemmin paeinvastoin koeyhyyden. Ja mitae perisi haen
viimein minulta, metsaehuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken,
viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintoe, ha ha
ha!--Ei! pakene kauas tyhjaestae, Leo, ja ota vastaan maa-aeitimme povesta
hedelmaellinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)

ELIAS. Herra!

ANTON. Mitae tahdot, mies? Mitae kaeyskelet ja kyraeilet sinae, itsepaeinen
oinas?

ELIAS. Eihaen ihme, ettae vaehaen kaeyn ja kyraeilenkin taellae hetkellae.
Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimaeistae vihellystae?

ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidaen pillisuorat tiensae! Minae en
kaersi heitae.

ELIAS. En juuri minaekaeaen taenaeaen. Ah, viehaen rautainen tie meidaen
kalliin ystaevaemme kauas pois!--Herra, teitae on jo varrottu taeaellae
kovin.

ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.

ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?

ANTON. Hmmh? Heitae on viisi kappaletta.

ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?

ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Haenpae antaa
vauhtia leikkiin.

ELIAS. Niin, niin!

ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.

ELIAS. Kas se!

ANTON. Kauhistuisitpa naehdessaes