ilta!

ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltae ihanimman
tavan ja asetuksen. Voi teitae! Sen tahtoisitteko taeaellae tytoen tyoeksi?

LIINA. Pois, hupsu! Minun tyoekseni? (Polkien jalkaansa) Pois!

ANNA. Mutta minae muistelen--

LIINA. Mitae muistelet?

ANNA. Elaemaen ankaraa lakia!

LIINA. Mitae huolin siitae?--Naemaet miehet, jaa, kas naemaet! Minae lahjoitan
heille jalon hylkaeykseni.

ANNA. Samasta syystae siis sai myoes tuo mustatukkainen maisterimme
teiltae kiellon?

LIINA. Mikae hulluus! Katso, eraes teikari astuu eteeni, eraes maisteri
taeynnae itserakkautta, eraes vaenrikki taeynnae peilirakkautta; ja minaekoe
nyt, niinkuin haen pyytaeen vaatii, haenelle heittaeisin alttiiksi kaikki,
elaemaeni, onneni, minae iaeisyyden tytaer? Minaekoe haenen tavarakseen? Mikae
julkeus! Sydaemmeni paisuu!

ANNA. No kuinka sitten laehtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten
sydaemmemme, on teihin aeaerettoemaesti rakastunut?

LIINA. Haen olkoon vaiti kuin hauta ja vaehimmin kaikista huokailkoon
haen, hikoilkoon haen, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitae
vaehemmin antakoon haen tuskansa ilmi. Kaikki haen kaetkekoeoen ja silloin
ehkae syttyisi sydaemmeni myoes, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitae
aattelen ja puhun minae mieletoen, hullu tyttoe! Minaekoe lemmistyisin
noihin miehiin, minae? Vale!

ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?
Siipoiksi Kyoepeliin!

LIINA. Mitae huolin siitae?--Mene! Murkinan hetki on laehellae.

ANNA. Minae riennaen, froeoekinaeni, minae juoksen! (Poistuu vasemmalle.)

LIINA. (Yksin) Menkoeoen haen etsimaeaen onneansa; niin toivon, ja toivon
kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon
rakkaus murheenkukkaseksi nyt jaeaehyvaeisten pahteisessa ilmassa? Toki,
haenessae vaan aina ja levotonna aatokseni vaeikkyy, ehkae naeyttaeaekin
toista katsantoni komea rauha. Haen ei ansaitse helleyttae, jota lapsikas
sieluni hengittaeae haentae kohtaan; kylmae on haenen sydaemmensae. Ja mikae tuo
kunnioituksen naamari haenen kasvoillansa? Ah, tynsaen teeskelyksen muoto
velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittaemaetoen poika; riennae,
riennae meistae kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain
aurinkojen alle.--Niin riehuu, telmaeae povessani tuonne taenne taistelo
kuin maan jaeristessae merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmaerrae! Jos
ystaevaeltae kysyisin, miksi sydaemmeni riehuu levotonna, niin haen kenties
haastelis