! Minae
vastaan sen edestae. (Kovin vihaisena) Heitae se saekki, se nahkasaekki,
haa!

ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon
haenen heitaen. Mutta mitaehaen sille teette, mitae vaankin? Pistaette mar
sinne jonkin salalahjan muistoksi, haehhaeh!

ANTON. Sinae musta peikko!

ELIAS. Minaekoe?

ANTON. Sinae killisilmae pakana!

ELIAS. Minaekoe?

ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni taellae hetkellae vaatisi
minulta tasaista humoeriae, niin paikalla sinun vetaeisin alas tuohon
nahkasaekille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkaes simpulaksi! Niin minae
sinun plakaisin!

ELIAS. Kun antaisin.

ANTON. Sinae sonnipaeae!

ELIAS. Kun antaisin.

ANTON. Sinae haerkaepaeae!

ELIAS. Kun antaisin ... plakata.

ANTON. Kaey tiehes! Sano Leolle ja emaennaelles, ettae varron heitae
jaeaehyvaeisille taessae, juuri taessae. Mene!

ELIAS. Minae teen sen. (Menee vasemmalle.)

ANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa haen silmaeni
mustenemaan.--Mutta voihan koentti olla vaiti kuin muuri. Peijakas!
haenpae juuri parahin mies kaetkemaeaen asian, joka paikalla on tekevae
ihmeitae. Saihan se kyteae vuosia rauhassa heidaen povessaan, kyteae
kypsaeksi aeaenettoemyyden mujussa ja lemahtaa nyt yloes selkeaeaen ilmaan,
koska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias!--
Tuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytoen poski hieman
vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett'ei se olekkaan juuri
keveaetae. Mutta Leo? Hoo, haen astelee kuin mies, kuin sellainen mies,
joka tuskittelee tuhon meitae laehetessae, mutta koska on se tullut,
sylkee haentae vasten partaa.--Tulkaat, te kaksi; minae tahdon tehdae
teidaet yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima'un toimestani; ja
rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan kaeyttaeis taemaen tempun jokin
toinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin aemmae, kuin
aemmae! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstoet pystyssae kuin ahvena! (Leo ja
Liina tulevat vasemmalta periltae.)

LIINA. Tuossahan eno!

ANTON. Vartoen teitae. No nythaen tulitte, ja minae tervehdin teitae: niin,
ole tervehditty, sinae sorea pari!

LIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas.

ANTON. Oivallista!

LIINA. Eno, miksi naein sopimaton, tyhmae ilve juuri jaeaehyvaeishetkellae?

ANTON. Ah, anteeksi! Minae luulin tuon toisen henkiloen vaenrikiksi.

LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?

ANTON. Ketae poikaa?

LIINA. Leoa.

ANTON. Tuota