e?

ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmaeni.

ANTON. Haeh? Sinae tiedaet jo siis retkiaekin. No sanoppas, mitae olet
naehnyt, ja sano pian, sillae huomaas taetae sauvaa, poika.

ELIAS. Juuri teillepae sen sanon, vaan en kellenkaeaen toiselle.
Katsokaat, laita on niin, ettae minaekin krokailen vaehaen kirjoittaa.

ANTON. Haarulla? Hoeh!

ELIAS. Hanhenkynaellae.

ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis taeyteen, hoehoeh!

ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.

ANTON. Hyvae, hyvae, mutta tule asiaan!

ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitaekin, ettae
kirjoittaa osaan.

ANTON. Tule asiaan, sanon minae!

ELIAS. Nytpae tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui haen kerran, Leo
nimittaein, lystihuoneen portailla, kirja kaedessae ja lyijyspaennae, minun
kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinae laesnae. Mutta nyt haen
katosi, jaetti kirjat, paperit ja kynaet portahille, tomppeli. Sieltaehaen
nyt viskasi tuulonen melkein syliini eraeaen paperilapun, jonka
viipymaettae saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessaeni sitae,
kurkkasin, kurkkasin haeneen noin pikaisesti vaan. Ja mitae naein minae? No
peijakas! nimi "Liina, Liina, Liina" seisoi siinae monet kymmenet
kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan "Liinan" ympaerillae joko armahin
kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen naein; ja
mitae tuosta aattelette?

ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Aeaeneensae) Pojan
velvollisuus on kunnioittaa aeitiaensae.

ELIAS. Taessae on jotain enemmin tekeillae. Huomasinhan paperilla vielae
vaersyjaekin, joissa mielestaeni valitti onneton rakkaus.--Mutta pian tuli
haen taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielae karrenkin tuhaksi.
Niin, taemaen olen naehnyt.

ANTON. Naehnyt maetaekuun houreessa! Mutta aeaenettae asioista, jotka eivaet
koske sinuun, ja mene toimiis!

ELIAS. Olin juuri aikeissa laehtemaeaen.

ANTON. Ja kerran vielae muistutan: pidae kieles hammasrivin takana noista
hulluista luuloistas.

ELIAS. Ja heistae tulis kuitenkin oivallinen pari.

ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)

ELIAS. Poishan minun taeytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee
vasemmalle.)

ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta
kyllae haenen masennan vielae.--Laehestyyhaen tuolta Leoni; ja nyt, koska
muistelen tuon jukuripaeaen kertomuksia, niin arvelen, ettae Lempo on
riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on la