kuultako Leosta niin! Kamppailkoon
haen vielaekin elomme onnen taehden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa
menkoeoen haen hautaansa.

ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.

LEO. Mutta minun taestaelaehin samankarvainen aina, samankarvainen!

ANTON. Kuinka hyvaensae, mutta minae tunnen sinun ja naeen nytkin sinun
kelpo mieheksi. Ja taestae kiitaen sinua, Leoni, ravistaen kaettaes kuin oma
isaes. (Ravistaa haentae kaedestae.)

LEO. Mutta oi kuolema!

ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?

LEO. Muistellessani vimman kohtaa.

ANTON. Mitae?

LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta haenen, haenen korvaansa
--haa!

ANTON. No mitae?

LEO. Minae murhaisin itseni!

ANTON. Vaiti, Leo! Ja taeaellae on salaisuutes tallessa, sen tiedaet. Mutta
kuinkahan olet itse kaetkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta,
veitikka?

LEO. Keltae?--Mitae tiedaen minae?--Keltae neidolta?

ANTON. Liinalta.

LEO. Iske alas, sinae taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi,
ett'ei enaeaen kauemmin taeaellae luetella hulluuksia hulluin ihmislasten!
Kaikki olkoon tuhka ja tomu!

ANTON. _Silentium!_

LEO. Kaetkenyt haeneltae sydaemmeni salaista liekkiae! No keitae sitten?
Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitae kylmemmaeksi muuttui vakaa
muotoni, katseeni melkein jaeaetyi kohden kaunista, ankaraa naista.

ANTON. Sinae olet kamppaillut kuin mies.

LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhae kylmettaeae mun tultani
tammikylmaeksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttae!

ANTON. Sinae katala!

LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Haenessaehaen naeki
rakastava silmaeni hengen niin korkean ja puhtaan kuin taemaen vahvuuden
lae, koska se on kirkas; ja minaehaen nyt ylevaemmin kuin ennen, vaikka
usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa.--Mutta nyt ei enaeaen sanaakaan
asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystaevaeni.

ANTON. Oikein! Ei sanaakaan!--Sinae matkustat meistae kauas ja kauanhan
kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika,
matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan.
(Hoeyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinae on juhtamme!

LEO. Joka temmaa mun haenestae, oi haenestae, ja kohoaa taasen mun sieluni
myrsky!

ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti haenen kaettaensae
jaeaehyvaeisiksi. Tuollahan naeen haenen, tuolla keinumaeellae, ja menenpae
saattamaan haentae koruisille hyvaestille, poika. Mutta riennae sinae kerta
vielae yloes k