sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.--Enhaen, Leo, kummastelisi
sydaemmes ahdinkoa. Sillae taemae nainen, vaikka ylpeae ja kiivas, on jo
ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Haen on ylevae, vaeikkyy vapaana
korkeudessa.

LEO. Heti poistun haenestae iaeksi; ja hyvin kaikki. Eikae ole kuitenkaan
nyt kaikki hyvin!

ANTON. Naeenpae sun vimmas. Mutta paeaestae jo osa tuskastasi taenne, ystaevaes
syliin. Ja taeaellae (lyoe vasten rintaansa), sinae tiedaet sen, lepaeae
kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse
purjehdit laennen manterelle.--Noo, sano, poika, sisimmaeinen aatokses
tuosta meidaen emaennaestae. Leo. Paljon hyvaeae on haen osoittanut minulle ja
siitae kiitaen haentae, toivoen haenelle kaiken elomme onnen ja ilon.

ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja
Jumal' avita, eihaen kaukana, ett'ei hurja silmaeni puserra vettae!
Hetkessaehaen laehdet.

LEO. Hetkessae laehden, heittaeen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran
naein autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni laehteestae
kumpuili tuhoni yloes. Voi kielletty hedelmae, johon on kielletty
katsomastakin! Mutta minae tein sen ja ihastuen katsahdin haeneen,
onneton, ja taemae oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas
karkoittaa. Ja minae riennaen, laehden haenestae ainiaaksi--ja taenae paeivaenae!
Ihmeellinen paeivae, jona silmaeni on kadottava sieluni valon, paeivae
tumma, murheinen ja armas toki, juhlapaeivae pilvinen! Oi! vietaenpae
sydaemmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissae
seisoen seppeloeittynae uhrina sen alttarilla. Mae kerran katsahdan yloes,
mutta haenen silmiensae taivahista kylmae leimaus iskee alas minuun. Mutta
kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso--vaelkkeen peittyessae
taas, vaeikkyy haemaertynynnae pylvaessali. Haa! nyt taivaan valkeus ja
Pandemoniumin yoe kaeyvaet kiertoellen ympaeri mun sielussani kuin ennen
langetessaan enkelin. Hyvaesti! Avaruuteen tyhjaeaen poistun, eikae kiillae
siellae yksikaeaen toivon taehti.

ANTON. Siinae helaehti jaenne, jota kohden taehtaesin, ja minae surkuttelen
mielesi mullerrusta. Haa! voihan taemae, Herran tieten, kumota uroon
kaiken olennon, ellei rynnistele haen, rynnistele ja miehukkaasti unohda
kaikkia.

LEO. Mitae tehdae sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai
upottaa vimma "lohduttavaan maljaan"...?

ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo...

LEO. Maan ja taivaan nimessae, aelkoeoen