vaan!

LEO. Minae riennaen! (Menee oikealle.)

LIINA. Onpa haen vihdoin kuin hieman levoton. Mutta naeyttaeaepae kuitenkin,
ettae mielii haen meistae pois.

ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimaeisen kerran. Mutta enhaen ihmettele.

LIINA. Et ihmettele?

ANNA. Jotain kuiskataan.

LIINA. Mitae kuiskataan?

ANNA. Tuossa kirjeessae, kirjeessae Leolle haenen sedaeltaensae Amerikasta,
loeytyi eraes korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha
ha!

LIINA. Hoo!

ANNA. Setae kasvatti vauvan ja viimein paeaetti haenen--ah!--kultakanaseksi
Leollensa.

LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; haen juuri voi lemmistyae
kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistae! Melkein uskon, mitae
kerroit.

ANNA. Niin; ja taemaehaen kuva nyt taehtenae laennessae viittaa nuorta
sankariansa luokseen.

LIINA. Ehkae tuhatkihara nainen on anastanut haenen katalan sydaemmensae,
joka nyt liekehtii paeaesoen himosta. No, haen menkoeoen ja saavuttakoon
onnensa.

ANNA. Ah, parhaan onnensa on haen nauttinut juuri taessae teidaen kaetenne
alla!--Haen laehtee meistae ja jaeae ehkae iaeksi. No, haen jaeaekoeoen; mutta
ainahan kolkompaan yksinaeisyyteen me itse jaeaemme taenne, kurjat.

LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.

ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta haelinae ja
meno, siinaehaen elaemae ja ilo.--Tehkaeaet haeitae, froeoekinaeni!

LIINA. Haeitae! Minae?

ANNA. Niin pyydaen vaan haeitten taehden, haeitten taehden, ah niiden
hyoerinaen ja pyoerinaen taehden! (Nauraen) Tehkaeaet haeitae!

LIINA. Pieni voitto yhden paeivaen liehunnasta, oi sinae haellaekkae!

ANNA. Laskekaa vielae lisaeksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat
paeivaet.--Mutta sallitteko pientae kysymystae?

LIINA. Minae sallin.

ANNA. Onko vaenrikkimme, tuo oeljyviiksinen, tuo kilisevae, helisevae
herra, noeyraesti kumartanut teille?

LIINA. Haenen taipuva selkaensae kumartuu usein.

ANNA. Salskea sankari pyysi teidaen sydaentaenne, mutta sai kiellon.

LIINA. Miksi kantelee haen koulusta ja omalle niskallensa, narri?

ANNA. Ehkae vimmoissansa parhaille ystaevilleen.

LIINA. Lasin aeaeressae kosteasilmaeisenae narrina.--Mutta enintaeaen pidinkin
haenen kumarruksensa leikkinae vaan.

ANNA. Ei! haen teki vakuuden kysymyksen. Minae tiedaen sen.

LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.

ANNA. Ja niin aeveriaes mies.

LIINA. Minun kaeteni ja sydaemmeni! Mikae rohkea haevyttoemyys!

ANNA. Vaenrikiltae?

LIINA. Kaik