T. Olenpa kuullut, ettae niinkuin peloitus saattaa viisaan
hulluksi, niin taitaa se myoes tehdae viisaaksi hullun. Sen naeemme nyt.

KASPER. Hyoetyae siis matkaansaattoi ilveemme.--Jaa, kaikki hyvin! No,
emaentaemme, mielimmepae kaikki nyt tyhjentaeae onneksenne maljan.

MAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympaer. Maura taeyttaeae myoes
Marianalle ja itsellensae pikarillisen oltta)

KASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi!
(Juovat torvien pauhinassa.)

LEO JA LIINA

Naeytelmae yhdessae naeytoekessae

HENKILOeT:

LIINA, kartanon-omistaja.
LEO, kasvate kartanossa.
ANTON, Liinan eno, vanha jaeaekaerimestari.
ANNA, kartanon emaennoeitsijae.
ELIAS, palvelija kartanossa.

(Tapaus on Suomessa laehellae Helsingin-Haemeenlinnan rautatietae.)

(Tuuhea puisto, tuolla taeaellae viheriaeinen rahi kummallakin puolella,
rahien takana tuuheita kuusia, perillae peltoja ja vuoria. Liina, Anna
ja Leo tulevat vasemmalta.)

LIINA. Leo, ennustakoon taemae korea aamu sinulle onnellista matkaa!

LEO. Minae kiitaen teitae! Ja eihaen milloinkaan mene muistostani taemae
aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistae
kaukana ja kaukana synnyinmaasta.

LIINA. Mutta metsaehaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.

LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielae haenen kaettaensae, koska heitaen
naemaet metsaet ja vuoret; siellaehaen ennen, veljinae kamppaellen, ajelimme
Tapiolan karjaa.

LIINA. Oi, haen tulee kyllae, mutta kaiketi vasta laehtoehetkellaes. Sillae
taemaenkaltaisissa kohtauksissa ei ole haen koskaan paljouden tekijae.
Pitkaet ja kyyneleiset jaeaehyvaeiset eivaet juuri miellytae haentae. Ja
siinaehaen soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)

LEO. (Erikseen) Sinae korskea nainen, ole huoleton. Minae en vaesytae sinua
laehtoevirsillae, en kyyneleillae, vaan katsahdan aina yhtae kylmaesti
puolees kuin sinaekin taenne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani
ikuisesti liekehtivae tuli!--Pois kauas taestae! Tule, aava valtameri, ja
viileytae sydaemmeni kuume! Ole unohdukseni virta!

LIINA. Mutta katso, haen seisoo kuin uneksuva. Leo!

LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein taehtaeilin sen kiireeltae
alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi,
mielisinpae sieltae kerran vielae katsahtaa ympaerille. Mutta aikani on
lyhyt.

LIINA. Ehdithaen kyllae siihen kaeyntiin. Kaikkihan on jo varustettu
valmiiksi matkalles. Riennae