keinui rasvatyyneen avomeren sileaellae mainingilla. Laskenut aurinko
paistoi meren takaa pitkaen pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhae
suurenevina kohosivat taivaan laelle asti.

Hinkin mieli lauhtui. Haen lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse
selkaekenoon peraelle.

--Mikaes nyt on paeaen takana? kysyi haen.

--Harakan vallit, sanoi kapteeni.

--Souda niin, kaeski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan peraetuhdolle,
ummisti silmaensae ja oli kuorsaavinaan.

Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, ettae Hinkki oli todella
nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitaemaestae Harakan valleja merkkinae
ja alkoi kiertaeae kaupungin satamalahteen.

Vihdoin haen lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi
katselemaan ympaerillensae. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla
noussut haenen eteensae. Hinkki se haentae aina vei ja opetti uusia
maailmoita naekemaeaen.

Vene hiljensi vauhtinsa. Sen heraettaemaet laineet olivat ruskosta
valoisia. Nikolainkirkon kello vielae jymisi, vuoroin heleaemmin, vuoroin
kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt.

Vene pysaehtyi kokonaan.

Kun sen laineetkin tyyntyivaet, silisi merenpinta ja koko kaupunki naekyi
yloesalaisin kaeaentyneenae lahden pohjasta.

Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja aerjaesi:

--Mitae sinae noin venettae heiluttelet?

--Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita.

Haen oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitae aikaan.

Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit
kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset
kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi
punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan
sortui.

Kapteeni oli kuin hulluna.

--Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympaerilleen sanoi: minne
helvettiin sinae olet soutanut!

Naein sanoen haen melalla kaeaensi veneen poispaein kaupungista, ja kapteeni
alkoi vedellae.

Laehes neljaenneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan,
joka mahtavine piippuinensa kellui meressae kuin puoleksi uponnut
jaettilaeistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivaet kannella.
Kylki-aukoista naekyi kanunain mustat suut.

Kapteeni ei sanonut laivasta mitaeaen, vaan kysyi:

--Mitae ne kranaatit oikein ovat?

--Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki.

--Mutta sinae kerran sanoit, ettae niissae on ruutia?

--Naees nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on