, eikae ainoasti kirjoittanut asiasta
yliopistollista vaeitoeskirjaa, vaan teossakin seurasi vakaumustaan,
antaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei kuulunut aeidille, vaan
oli haenen oma isaenperintaensae), talonpojille. Nyt, tultuansa perinnaen
kautta suurtilalliseksi, haenen siis oli joko luopuminen omaisuudestaan,
kuten oli kymmenen vuotta sitten luopunut pienestae isaenperinnaestae,
taikka vaitiolollaan suostuminen ehdotuksiin ja siis tunnustaminen
kaikki entiset aatteensa virheellisiksi ja valheellisiksi.
Edellistae haen ei voinut tehdae sen vuoksi, ettei haenellae, paitsi maatansa
ollut mitaeaen muita toimeentulon laehteitae. Virkamieheksi haen ei halunnut
ruveta, ja kuitenkin haenellae jo oli ylellisiae elaemaentapoja, joista haen
ei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei haenellae enaeae ollut sitae
horjumatonta vakaumustakaan, ei sitae paeaettaevaeisyyttae, ei sitae
kunnianhimoa ja halua ihmettelyn heraettaemiseen, kuin oli nuoruudessa.
Jaelkimaeinen taas, eli luopuminen niistae selvistae ja kumoamattomista
perusteista maaomistuksen laittomuuteen naehden, jotka haen oli saanut
Spencerin "Yhteiskunta-opista", ja jotka haen sitten, paljoa myoehemmin,
oli naehnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa,--oli tuiki
mahdotonta.
Ja taemaen taehden nyt isaennoeitsijaen kirje oli haenelle epaemiellyttaevae.
IV.
Juotuaan kahvia Nehljudof meni tyoehuoneeseensa ottamaan selvaeae, mihin
aikaan ilmoituslapussa kaeskettiin saapua oikeuteen, ja myoeskin
kirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Tyoehuoneeseen oli mentaevae
maalausatelierin laepi. Taeaellae seisoi teline alettuine tauluinensa ja
pitkin seiniae oli ripustettu harjoitelmia. Naehdessaeaen taemaen taulun, jota
haen oli jo kaksi vuotta yhae maalaillut, naehdessaeaen harjoitelmat ja koko
atelierin, muistui haenen mieleensae tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti
tuntunut kykenemaettoemyys edistymiseen maalaustaiteessa. Haen selitti tuon
tunteen siten, ettae haenen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt,
mutta kuitenkin se oli hyvin epaemiellyttaevae tieto haenelle.
Seitsemaen vuotta sitten haen oli jaettaenyt virkauran siinae mielessae, ettae
haenellae oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman
korkeudesta vaehaen halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli
kuitenkin tullut ilmi, ettei haenellae siihen ollut oikeutta, ja sentaehden
tuon asian pelkkae muisteleminenkin oli vastenmielistae. Raskain mielin
haen ka
|